Ensimmäinen tuotos

Muutaman päivän olen työstänyt tekstiä, ja nyt ensimmäinen osa "Nahkakantinen muistikirja":a on julkaistu. Nyt näin kesän kuumina hellepäivinä on hyvä napata läppäri kainaloon ja kirjoittaa ihan ulkosallakin. Hellettä onkin riittänyt useamman päivän ja nyt vapaa-aikaa viettäen on tietokonekin saanut jonkin verran ulkoilmaa.

Tuli tuossa yön hämärinä tunteina mieleeni, että voisin jopa ottaa mahdollisilta kävijöiltä ideoita ja "haasteita", annatte aiheen, tai otsikon, johon kirjoitan jonkinlaisen tarinan/novellin. Olisi mukavaa haastetta kirjoittaa jostain, joka ei olekaan aivan pelkästään oman pienen pään tuotoksia. Jos joku tämän postauksen lukee, toivon että avaatte ideaisen arkun ja heitätte mulle jonkun haasteen!

Ja sitten taidankin avata kokispullon ja ryhtyä työstämään jatkoa Nahkakantiseen! Nauttikaa kesästä - ja tämä oli käsky, ei ehdotus!

Nahkakantinen muistikirja - osa 1

Pää lyö tyhjää. Kello lyö kahdeksaa, enkä ole saanut mitään aikaiseksi. Tuijotan ruutua tyhjin silmin, valkoisella ruudulla tikittävä musta viiva vaatii ja odottaa minua kirjoittamaan. Sanaakaan en saa ulos mielestäni, vaikka olenkin tuijottanut sivua herkeämättä jo kaksi tuntia. Mieleni pursuaa ideoita, mutta mikään ei tunnu riittävältä. Ehkä ajattelen asioita vain turhan monimutkaisesti, pitäisi vain päästää mieli tyhjäksi ja antaa sormien tehdä töitä. Nousen ylös, astelen keittiöön ja tyhjennän vesipullon jääkaapista muutamalla kulauksella. Miten voikaan kurkkuni olla kuiva kuin kuiva hiekka kuumana kesäpäivänä? Huokaisen syvään katsoessani odottavaa tietokonetta sohvan nurkassa. Milloin kirjoittamisesta tuli näin vaikeaa?

Tunnen kuinka joku tökkii jalkaani. Kissani Rafael vaatii huomiotani. Katson sitä, ja se nostaa päänsä naukaisten vaativasti. Alistun vaatimukselle ja nostan kissan syliini. Se puskee kasvojani ja nuolaisee poskeani. Rafaelin musta turkki kiiltää ikkunan läpi loistavassa auringonvalossa. Olen ottanut tavaksi laittaa verhot kiinni tähän aikaan päivästä, sillä aurinko lämmittäisi pienen asuntoni lähes saunaksi näin kesäisin, mutta nyt ne ovat hieman raollaan, päästäen pienet valokeilat laskeutumaan keittiöni lattiaan. Lasken Rafaelin sylistäni ja se tassuttelee tyytyväisenä olohuoneeseen, loikkaa sohvalle ja valtaa sohvan nurkan jossa äsken istuin. ”Röyhkimys”, tuhahdan ja nojaan tiskipöytään. Huomaan tiskipöydässä veden jättämiä kalkkeutumia ja kaikki päivän tiskit odottamassa lavuaarissa. Näin vähän siis olen saanut tänään aikaiseksi, vaikka olen koko päivän istunut kotona! On melkein rikos istua sisällä tällä säällä, aurinko paistaa ja pihalta kuuluu leikkivien lasten ääniä. Koulujen kesälomat alkoivat viikko sitten, ja sen jälkeen pihalta on raikunut päivittäin ilonkiljahdusten lisäksi monimuotoinen skaala kaikenlaisia elämisen ääniä. 

Turhaudun. Ei kirjoittamisesta mitään tule, ei ainakaan pakottamalla. Tällä hetkellä tunnen oloni niin vähäpätöiseksi ja turhaksi. Suunnittelin, että tänään olisin saanut edes sivun tai kaksi kirjoitettua, mutta ilmeisimmin niin ei nyt tule käymään. Pakko on selkeyttää päätä ja lähteä johonkin! Tartun puhelimeen ja soitan ainoalle ihmiselle, jonka tiedän auttavan pääni selkeyttämisessä. Puhelin tuuttaa liian monet kerrat ennen kuin hän vastaa. ”Olithan sinä siellä!” hihkaisin, kun kuulin linjan aukenevan. ”Missäs muuallakaan”, kuulen Liljan äänen. ”Totta… Mitä teet tänään, jaksatko lähteä vielä ulkoilemaan?” kysyn ja kävelen asuntoani ympäri. ”Eihän tässä mitään oikeastaan, pääsykokeisiin olen päntännyt koko päivän. Totta puhuen se alkaa maistua kuivaakin kuivemmalle hirsipuulle, joten otan ehdotuksia vastaan!” Lilja murahtaa linjan toisessa päässä. ”Tunnen tuskasi. Mitä jos lähtisimme jokirantaan, heittäytyisimme hurjiksi ja söisimme turhia kaloreita suklaajäätelön muodossa? Tuntuu, että olen tuhlannut tämän vallitsevan sään täysin istumalla koko päivän sisällä”, sanon ja kerään tavaroitani keittiön pöydälle. ”Sopii mainiosti. Olen syyllistynyt aivan täysin samaan rikokseen minäkin… Jos heittäydytään täysin villeiksi, voisi sitä kai terassille mennä hetkeksi istuskelemaan?” Lilja ehdottaa ja kuulen hänenkin keräävän tavaroitaan.  Sovimme tapaamisen jokirantaan puolen tunnin päähän.

Rafael tuijottaa minua silmä kovana, kun lähestyn sitä. Ilme muuttuu sitä tuimemmaksi mitä lähemmäksi pääsen. ”En tullut paikkaasi ryöstämään jos sitä meinaat!” tuhahdan ja Rafael jatkaa tuijottamistaan. Kun saan tietokoneen suljettua, Rafael siirtyy mieltään osoittaen sohvan toiseen laitaan. Vaihdan mustat mikroshortsit ja topin tummanruskeaan liehuvaan kesämekkoon, jonka sain ex-mieheltäni viime kesänä. Kerään tavarani pieneen pinkkiin käsilaukkuuni ja siirryn kylpyhuoneeseeni, jossa suihkutankoa koristaa tekoruusuköynnökset. Harjaan hiukseni ja vilkaisen peiliin vain tyytyäkseni sieltä tuijottavaan näkyyn. Mustat hiukseni kihartuvat hieman latvoista, kasvoni saavat nyt kelvata ilman pakkelia. Siniharmaat silmäni näyttävät väsyneiltä – eikä ihmekään. Unirytmini on mennyt aivan metsään kesäloman alettua.

Astellessani pitkin jokirannan mukulatietä näen Liljan seisovan jättimäisen puun alla, jälleen kerran nenä kiinni kirjassa. Ihailen Liljan keskittymiskykyä: jokirannassa on meneillään jonkinasteinen teinien juhlinta, enkä itse pystyisi moisessa metelissä keskittymään edes tekstiviestin kirjoittamiseen. Liljan ilmekään ei värähdä, kun pääsen hänen viereensä ja näen hänen lukevan Velvoiteoikeuden perusteita. Läimäisen hellästi kirjan kiinni ja Lilja säpsähtää. ”Eikös nyt pitänyt irtautua moisesta?” kysyn virnistäen. Lilja katsoo minua nostaen kulmiaan. ”Älä katso minua noin” kiljaisen leikkisästi. Lilja on kehittänyt ”sen ilmeen” jo lapsuudessa, enkä ilmeisimmin pääse siitä eroon ikinä. Lilja katsoi minua ”sillä ilmeellä” jo kaksivuotiaana. Hän naurahtaa ja laittaa kirjan laukkuunsa, joka on käytännössä pohjaton! Mitä sieltä ei löytyisi, sitä ei tarvitsisi. Kävelemme lähimmälle jäätelökioskille ja tilaamme isot pallot vanhan ajan suklaajäätelöä. Istumme joen penkalle hiljaa syömään jäätelöitämme.

”Vieläkö ikävä vaivaa?” Lilja kysyy jäätelön nuolemisen lomassa. Huokaisen syvään. ”Kyllä se välillä. Tekemistä on vaikea keksiä, kun onkin nyt yksin”, sanon ja toivon puheenaiheen jäävän siihen. Minun ja Tapion erosta oli nyt vasta kaksi kuukautta aikaa. ”Aika se on sinunkin oppia mitä on olla yksin. Se on ihan tervettä”, Lilja sanoo ja pyyhkäisee nurmikkoa kädellään. ”Olet aina oikeassa, tiedän. Tapiossa oli kyllä omat hyvät puolensa!” tuhahdan ja nyppään jalalleni kiivenneen muurahaisen takaisin ruohikkoon. Liljalla oli oma suhtautumisensa elämään ja parisuhteisiin. Mitä niihin tulee, Lilja piti hyvinkin omana tietonaan kaiken – en ollut koskaan tavannut Liljan kumppaneita. Minä taas… Kerron kaiken hyvin avoimesti ja peittelemättä. Liljalle siis. Kenellekään muulle en avautuisi moisella tavalla, ehkä kuitenkin paljon, mutten niin paljon kuin Liljalle. Liljan kanssa eletty elämä on tehnyt meidän suhteestamme ainutlaatuisen. ”No oli ja oli. Hyvät puolet kun eivät riitä siinä vaiheessa, kun toinen pettää! Siitä kyllä olen ylpeä, ettet jäänyt katselemaan tuollaista turjaketta” Lilja sanoo katsahtaen minuun merkittävästi – ”sillä ilmeellä”. Sivuutin ”ilmeen” ja katsoin joelle. Erotilanne tulvi liiankin elävänä mieleeni.

Tapio lähti hakemaan tupakkaa kioskilta ja pizzaa iltapurtavaksi. Niin hän ainakin sanoi. Kun ovi oli sulkeutunut, katsoin ikkunasta kunnes näin Tapion kävelevän tien yli ja hyppäävän minulle täysin vieraaseen autoon. Hän ei sanallakaan maininnut minulle menevänsä jonkun kanssa, joten otin puhelimen käteeni ja soitin. Yllätyksekseni Tapion puhelin soikin sohvatyynyjen välissä. Nappasin Tapion puhelimen sohvalta ja painoin punaista luuria. Sitten tein sen, mihin liian moni tyttöystävä tässä maailmassa sortuu – selasin Tapion viestit läpi. Rikollista tai ei, tilaisuus teki minusta varkaan. Ilmeisesti juuri otolliseen aikaan, sillä liian monet viestit ”Kirsiltä”, joiden sisältöä en edes haluaisi enää koskaan ajatella, kertoivat minulle julmaa totuuttaan. Tämä oli suunniteltu juttu, Tapio oli sopinut Kirsin kanssa tapaamisen juuri tähän kellonlyömään. Liikaa. Aivan liikaa. Heitin puhelimen sohvaa kohti, mutta se lensikin aivan liian pitkälle ja kolisten sohvankaiteen yli lattialle. Pala nousi kurkkuuni ja tuntui että nyt olisi tulossa vuosisadan itku, mutta sitä ei sitten tullutkaan. Olin liian vihainen.

Kylmänviileästi keräsin Tapion vähät tavarat asunnostani ja heitin ne jätesäkissä oven ulkopuolelle. Istuin sohvalle odottamaan. Tunsin sen miehen liian hyvin, ei kelpaisi pelkkä jätesäkki oven vieressä, vaan hän tulisi vaatimaan selitystä. Puolen tunnin kuluttua ovi rapisi merkiksi siitä, että jos en olisi koskenut Tapion puhelimeen, hän toisi muina miehinä pizzaa ja katsoisimme elokuvaa yhdessä nauraen, minä hänen kainalossaan, vaan niin ei nyt kävisi. ”Minttu, mitä nuo tavarat tekee käytävässä?” kuulin Tapion ilmeisen hämmästyneen äänen ovelta, jota seurasi jätesäkin rapina ja oven kolahdus. En saanut sanaakaan suustani. Näin silmäkulmastani kuinka Tapio ilmestyi sohvan päätyyn pari pizzalaatikkoa kädessään. ”Minttu, kuuletko?” Tapio sanoi vaativalla äänensävyllä. Tuijotin seinällä olevaa julistetta liikahtamatta. Tapio tuli eteeni ja tarttui hellästi leukaani nostaakseen sen ylös. ”Älä koske minuun!” kiljahdin ja loikkasin ylös sohvalta nopeammin, kuin olisin koskaan voinut kuvitella. Tapion ilme oli sekoitus säikähdystä ja epätietoisuutta. ”Mikä nyt oikein on? Mitä ne tavarat tekivät tuolla käytävässä?” Tapio korotti ääntään hieman ärtyneenä. ”Ollaan sitä niin viattomia pulmusia, melkein menee läpi”, sanoin kylmästi katsoen Tapiota silmiin. Tapion ilme muuttui entistä hämmentyneemmäksi, jonka läpi näki sen, että se ei ole aito.

Astuin sohvan taakse ja nappasin Tapion puhelimen käteeni. ”Oliko kivaa Kirsin kanssa?” kysyin kylmästi ja törkkäsin puhelimen Tapion käteen. Tapio katsoi puhelintaan, sitten minua ja hänen ilmeensä muuttui tekopyhästä hämmennyksestä ärtymykseen. ”Siis menitkö lukemaan minun viestini? Ei niin saa tehdä, se on rikos!” Tapion ääni alkoi väristä hieman hänen yrittäessään puolustautua edes jotenkin. Nyökkäsin ja tuijotin häntä tyhjin katsein silmiin. Tapiosta näki, kuinka se tieto teki hänestä voimattoman. ”Ei se ole sitä miltä se nyt vaikuttaa”, Tapio sanoi ja työnsi puhelimen häthätää taskuunsa ja astui lähemmäs. ”Aivopieru numero kaksi, luuletko että uskon tuon?” kysyn ja astuin itse askeleen taemmas.  Tapio jämähti paikoilleen, eikä nähtävästi tiennyt lainkaan miten päin hänen pitäisi olla. ”Minttu, anna mahdollisuus edes selittää”, Tapio sanoi hiljaa ja katsoi minuun anelevasti. Pudistin päätäni. ”Annoin kaiken. Kaiken, ja se ei riittänyt. Ulos. Nyt!” sanoin ja niiden sanojen saattelemana jätesäkin rapinaa kuului vain siihen asti, kunnes ovi kolahti Tapion lähtiessä asunnostani. Pizzalaatikot jäivät nököttämään sohvapöydälle siihen kohtaan, mihin Tapio oli ne laskenut. Ensimmäinen asia, minkä tein, soitin Liljalle. Ja niin Lilja oli apunani, tuhosimme pizzat ja puhuimme läpi yön.

Lilja heiluttaa kättään kasvojeni edessä. Säpsähdän. ”Anteeksi, vajosin ihan ajatuksiini”, sanon ja nuolaisen osittain sulanutta jäätelöäni. ”Taasko mietit sitä erotilannetta”, Lilja sanoo nyt kohdistaen katseensa täysin minuun. Nyökkään katsomatta Liljaa silmiin. ”Koettaisit nyt vain uskoa, että Tapio vain oli niitä miehiä, joille ei mikään riitä”, Lilja sanoo hellästi ja sipaisee hiuksiani korvani taakse. ”Kuvittelin vain, että siinä sitä oli elämäni mies…” sanon hiljaa ja tunnen palan nousseen kurkkuuni. Pudistan päätäni ja puhallan rivakasti, josko olo helpottuisi hieman, enkä alkaisi itkeä. ”Ei pahalla, mutta kultaseni, sinun tapanasi on ajatella kovinkin helposti juuri noin”, Lilja sanoo huolehtivalla äänellään ja kääntää pääni niin, että minun on pakko katsoa häntä silmiin. Hän virnistää leikkisästi ja omille huulilleni nousee pienoinen hymy. ”Turjakkeet hiiteen ja nyt tuon pienen hymyn siivittämänä siirrytään lähimmälle terassille ja hukutetaan se suru yhteen tuopilliseen”, Lilja sanoo ja nousee ylös pudistellen housujensa takamusta. 

Nousen ylös noudattaen Liljan esimerkkiä ja siirrymme pois joen penkalta. Lilja heilauttaa kätensä ympärilleni ja rutistaa tiukasti. ”Miehiä tulee ja menee, mutta sen vaan kun tiedät, että minä olen tässä aina”, Lilja kuiskaa korvaani ja oloni vaihtuu haikeasta mukavan onnelliseksi. Lilja on aina kanssani, tapahtui mitä vain. Vaikka sitä ei aina ajattelekaan, se on asia jonka kyllä voisin muistaa niinä heikkoina hetkinä, kun käperryn peittooni ja itken tyynyliinan märäksi. En vaihtaisi Liljaa mihinkään. Hän on tärkein ihminen elämässäni, sitä ei voi kiistää.

Kävelemme muutaman korttelin, ja löydämme sopivan terassin, jossa ei ole liikaa porukkaa – saamme näin ollen valita pöydän joka on aivan täydellinen juuri meille. Sopivan syrjässä, mutta tarpeeksi lähellä kaikkea, ei keskellä ihmisiä, mutta ei liian eristäytyneessä paikassa. Istun alas ja Lilja käy tilaamassa meille juotavat. Hän saapuu hymyillen, punaiset hiukset liehuen kahden siiderituopin kanssa. Hän istuu alas ja asettelee laukkunsa vieressään olevalle tuolille. Siemaisen jääkylmää poreilevaa siideriä ja hymyilen. Ehkä tämä päivä ei ollutkaan täysin hukkaan heitetty. Istumme rupattelemassa hyvinkin älyvapaista asioista. Onneksi omaamme sen taidon, sillä nyt se tulee tarpeeseen – Liljalla on oikeustieteellisen pääsykokeet ensi viikolla ja vaikka hän osaakin peittää stressinsä erinomaisen hyvin, huomaan että pääsykokeisiin pänttääminen on vienyt veronsa, eikä ihme. 

Minä taas… Toinen lukuvuosi takana lääketieteellisessä ja olen suoraan sanottuna aivan puhki. Töitä löysin kesäksi, mutta työ on kovin vaihtelevaa, eikä työnantajalla ole tarjota kovin runsaasti työvuoroja. Iloitsin asiasta vielä huhtikuun alussa – minullahan olisi sitten aikaa lomailla ja kirjoittaa romaaniani, jota olen työstänyt vuoden verran. Aikaa olisi lomailla ehkä jopa Tapion kanssa. Nyt kuitenkin tilanne on tämä, ja kalenterini tyhjyys kesäkuukausien ajalle on alkanut ahdistaa. Mitä ihmettä minä tekisin kaikella vapaa-ajalla, kun rahaakaan ei oikeastaan ole niin paljoa, että voisi heittäytyä oikein hurjaksi ja ottaa vaikka äkkilähdön jonnekin kauas pois. 

Juotuamme yhdet siiderit, on minun vuoroni hakea toiset. Vaihtelun vuoksi tilaan tällä kertaa päärynää, äskeisen omenan sijasta. Kävelen pöytäämme kohti ja tunnen onnellisuuden valtaavan mieleni, kun katson Liljan mustaa hattua ja sen alta kurkistavia punaisia hiussuortuvia, jotka laskeutuivat kauniisti Liljan selkää pitkin kohti mustan topin selkämystä. Istun alas ja lasken siiderit pöydälle. Lilja piilotti äkkiä velvoiteoikeuden kirjansa laukkuunsa. ”Hyi sinua, senkin höpsö, nyt piti irtautua edes hetkeksi näistä arkisista velvoitteista”, sanoin tuimasti ja vinkkasin silmää. Lilja naurahti. ”Täytyy myöntää, että tämä pänttääminen todella vie mehut. En osaa enää tehdä muuta, ja jos teenkin, jokin pieni ääni takaraivossa hokee ’pänttää, pänttää’ kunnes jatkan pänttäämistä” Lilja sanoo ja laskee katseensa lasin pinnalla kimalteleviin vesipisaroihin. Lasken käteni Liljan kädelle ja huokaan syvään. ”Nyt kuitenkin näiden siidereiden ajan keskityt kaikkeen epäolennaiseen, jonka jälkeen siirrymme sitten omiin koloihimme, pänttäät seuraavan luvun kirjastasi ja nukut!” sanon ja rutistan Liljan kättä. Hän rutistaa takaisin ja kuin yhteisestä sopimuksesta kilistämme laseja ja hörppäämme siideriä. 

Saamme siiderilasillisen kestämään harvinaisen kauan. Hörppään viimeisen pisaran lasistani, Lilja tekee samoin. Huokaisemme molemmat syvään ja halaamme hyvästiksi. Lilja törkkää kuulokkeet korviinsa ja lähtee kävelemään täysin eri suuntaan kuin minä.  Kuuntelen lintujen laulua ja katselen hämärtyvässä illassa kimaltelevaa jokea. Aurinko on laskenut, luoden oranssin hehkun ympäristöön ja jatkan matkaani joen vartta pitkin. Katson ohi käveleviä ihmisiä, osa näyttää hyvinkin kiireisiltä ja osa löntystelee omaa vauhtiaan eteenpäin. Huomaan mieleni olevan tyyni ja rauhallinen – tätä kai kaipasinkin. Ei minulla mikään kiire ole mihinkään, romaanin kirjoittamista voin jatkaa, kun olo tuntuu siltä. Eron jälkeen en ole saanut aikaiseksi kuin yhden luvun, joka koostuu viidestä sivusta täynnä varmaankin lähestulkoon painokelvotonta tekstiä. 

Pääsen pihalle, ja huomaan pihakeinussa istuvan pari teiniä kaljatölkkeineen. He hiljenevät ja katsovat minua ohikiitävän hetken, kunnes jälleen keskittyvät omiin asioihinsa. Katson ovelleni päin ja tuntuu kuin sisuskaluni heittäisivät kuperkeikkaa. Oveni vieressä seisoo kukas muukaan kuin Tapio.

Avaussanat

Ehkä mietin sekunnin verran, ehkä minuutin, mutta tässä sitä nyt ollaan perustamassa sitten blogia, jonka tarkoituksena on lähinnä se, että saan vapauden toimia muunakin, kuin pöytälaatikkokirjoittajana, ehkä jopa saada jokusen mielipiteenkin, jos joku ihan hurjaksi tahtoo heittäytyä.

Tarkoituksena olisi saada jonkinlaista lisäpontta kirjoittamiseen, jota olen harrastanut koko pienen ikäni. Viihdyin luovan kirjoittamisen kursseilla kuin lapsi hiekkalaatikolla. Ala-asteella jo tarinavihkoni täyttyi monista tarinoista, harmikseni nämä ovat varmaan jossakin kaatopaikan kätköissä tänä päivänä. Sain opettajaltani loistavaa palautetta, ja muistan vielä osan niistä palautteista. Niiden ohjeiden perusteella luovan kirjoittamisen kurssit lukiossa luonnistuivat kuin vettä vain, hyvin arvosanoin.

Aloitin 12-vuotiaana kirjoittamaan isältäni saadulla tietokoneella tarinaa, joka itseasiassa on minulla vieläkin. Työstin tarinaa todella pitkälle - valmiiksikin asti. Päädyin jopa lähettämään sen erääseen kustannusyhtiöön, josta nuoren kärsivällisyydellä vastauksen odottelu tuntui ainakin kahden vuoden pituiselta - kun todellisuudessa se olikin vain muutamia kuukausia. Toki vastaus oli se luonnollinen "ei kiitos", jonka ymmärrän nyt aivan hyvin, teksti tosin on muuttunut vielä vuosien varrella kehittyneemmäksi jos niin saan sanoa.

Nyt olen kirjoitellut tarinoita silloin tällöin, ja halusinkin että saisin jollain tavalla julkaista näitä.
Edes näin epävirallisesti vaikka blogin muodossa.
Ensimmäinen osa julkaistakoon piakkoin!